tiistai 23. marraskuuta 2010

Kun isi töihin läks...

Mies palasi isyyslomalta töihin ja me vietämme Pikkumurun kanssa ensimmäistä päivää kahdestaan. Tähän mennessä päivä on sujunut oikein mukavasti kiitos hyväntuulisen vauvelin. Tänä aamuna Pikkumurukin tykkäsi taas nukkua klo 11 asti, mistä univelkainen äiti oli kovasti mielissään. Tällä meidän piltillä näyttää tällä hetkellä olevan sellainen rytmintynkä, että heräilee joko kahdeksan aikaan tai sitten vasta myöhään niin kuin tänään, valvoskelee keskimäärin iltapäiväkolmeen ja nukkuu sitten iltapuolen. Ja koska valveillaoloaikana yleensä vietetään tiiviisti aikaa maitobaarin tiskillä, niin tämä tarkoittanee tällä hetkellä sitä, että kökin ainoan valoisan ajan päivästä kotona... En oikein uskalla lähteä vaunuilemaan, jos Pikkumuru on hereillä, koska luultavasti siinä vaiheessa, kun olen saanut pikkuisen pakattua vaunuihin, iskee taas nälkä, eikä imettäminen puistonpenkillä pakkasessa taida olla parhaita ideoita... Mutta samapa tuo, kyllä tuon ihanan pienen ihmisen takia voi yhden talviauringon uhrata.


Isi-teemasta sen verran, että tässä kuussa meillä päästiin viettämään ihka ensimmäistä isänpäivää. Isänpäivänä Pikkumurulla oli ikää tasan kaksi viikkoa, joten juhlallisuuksien hoitaminen jäi ymmärrettävästi äidin harteille. Oikein mukavan isänpäivän kaiken kaikkiaan vietimmekin, vaikka tänä vuonna kyllä jäi vielä mieheltä juhla-aamiaiset, kakut ynnä muut saamatta. Mutta lahjan olin sentään jo etukäteen hankkinut. Elektroniikka-teeman lisäksi askartelin lahjaan isille oman bodyn (tai siis vauvahan tätä päällä pitää...). Mielestäni siitä tuli ihan hieno :) Piti tehdä unisex-malli, kun ei koskaan voi tietää, jos ultraveikkaus sukupuolesta olisikin osunut väärään. Mutta tämän kanssa voi sitten laittaa vaikka tyttömäisemmät housut.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Maailman ihanin tyttö syntyi 31.10.10

Nyt hän on täällä!!! Valloittavan ihana tyttönen, jota täällä Pikkumuruksi kutsuttakoon. Ikää pienellä tänään 22 päivää.


Edellisen postauksen olen tehnyt tänne 30.10: "Nyt rv 39+3 ja kumpikin meistä haluaisi jo päästä lähtemään synnärille". Enpä arvannut, että synnytys alkaisi tulevana yönä!!!

Jonkinlainen synnytyskertomus on tähän pakko raapustaa (tulossa pitkä teksti...), sen verran mullistava kokemus se oli. Ne hypätköön tämän kohdan yli, joita synnytyskertomukset eivät inspiroi :D

Eli lauantai-iltana 30.10 alkuillasta alkoi supistella. En kuitenkaan ajatellut sen olevan mitään kummempaa, koska supisteluja oli ollut raskauden puolivälistä asti. Laitoin kyllä merkille, että supparit olivat hieman isompia kuin aiemmin, mutta ajattelin sen kuuluvan asiaan, koska raskaus oli jo loppumetreillä. Olo oli siihen saakka fyysisesti ollut mitä mainioin, ja usealle tutulle kyselijälle naureskelinkin sinä iltana, että mahtaakohan vauva tulla ulos ollenkaan, kun olo on niin hyvä... Myöhemmin illalla haettiin kullan kanssa grilliruokaa (tosi fiksu juttu jälkeenpäin todettuna) ja katseltiin kotona telkkaria. Puolenyön aikaan aloin ihmettelemään, että on se kumma, kun supistuksia tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Supparit eivät olleet kipeitä, joten olo oli epäuskoinen, että voisi synnytyksen alku olla kyseessä. Kuitenkin varmuuden vuoksi klo 01-03 supistuksia kellottelin, ja totesin että niitä tulee koko ajan 5 minuutin välein tai useammin. Koska ohjeistuksissa käskettiin, soitin tässä vaiheessa synnytyspäivystykseen. Sanoivat sieltä, ettei kannata sairaalaan lähteä, jos eivät supistukset kerran ole kipeitä. Niinpä sitten jäin olkkariin edelleen keikuttelemaan jumppapallon päälle, kun ei supitusten kanssa kuitenkaan pystynyt nukkumaan. Mies meni siinä vaiheessa luvallani nukkumaan. Pikkuhiljaa supparit kovenivat ja olo alkoi olla aika kestämätön. Joskus 05 jälkeen menin herättämään miestä, koska halusin lähteä sairalaan. Unenpöpperöinen mies kyseli ensin, että olenko varma, mutta kun siinä vaiheessa itseltäni lensi laatta (ne ihanat grilliruuat...), niin tuli kyllä vipinää miehen kinttuihin :D Onneksi meillä oli erittäin lyhyt matka sairaalaan, koska pelkäsin koko ajan oksentavani uudelleen (yrjöluku jäi lopulta tuohon yhteen...helpotus...). Noin 06 saavuimme päivystykseen. Päivystykseen saapuessa olo hieman helpotti, ja huomasin, etteivät hoitajat ottaneet minua alkuun tosissaan. Itse olimme myös kumpikin asennoituneet niin, että lähdemme vielä kotiin. Oli todella epäuskoinen olo, että synnytys tosiaan olisi näin "yhtäkkiä" käynnistynyt. Päivystyksen seurannassa kuitenkin hoitsu alkoi suhtautua erilailla kun totesi, että supistuksia tosiaan tulee alle 5 minuutin välein, 3 cm auki ja kohdunkaula (tai mikä lie) hävinnyt. Hoitaja totesi, että vaatteet vaihtoon ja yläkertaan. Pöllämystyneenä meinasin kysyä, että ai synnyttämäänkö tässä nyt tosiaan mennään... :D Synnytyssaliin mentäessä supistukset alkoivat olla todella kipeitä. Epiduraalia alettiin valmistella samantien, ja sillä välin hengittelin ilokaasua, joka ei itselläni kovin hyvä apu ollut. Epiduraali sen sijaan... ei voi muuta todeta kuin että TAIVAALLINEN AINE!!!;) Kivut hävisivät, olo oli uneliaan autuas, mutta supistukset tuntuivat silti. Synnytys eteni koko ajan hirmu hyvällä vauhdilla, ihan olin yllättynyt joka kerta kun kätilö kertoi, kuinka paljon nyt ollaan auki. Oksitosiinia annettiin loppupuolella, jotta supistukset olisivat voimakkaampia. Jossain vaiheessa epiduraalin vaikutus alkoi lakata. Sain toisen annoksen aika ihanteelliseen aikaan, koska se vaikutti vielä ponnistusvaiheessakin. Ennen varsinaista ponnistusvaihetta nousin kätilön neuvosta pystyyn, nojailin sänkyä vasten ja ponnistelin aina kun tuli supistuksia. Tätä ei kestänyt kauaa, nousin sängylle ja alettiin tositoimiin. Varsinainen ponnistusvaihe kesti 11 minuuttia eli hyvällä vauhdilla vauva syntyi maailmaan. Syntymäajaksi tuli sunnuntai 31.10 klo 11.55.

Syntymähetki oli kyllä ihan mieletön kokemus!!! Itkuhan siinä tuli kummallekin! Tyttö oli aikas pikkuinen, pituutta 47 cm ja painoa 2920 g. Ihana oli saada Pikkumuru vatsan päälle, pienen liikkeet tuntuivat ihan samalta kuin vatsassakin, ainoana erotuksena se, että nyt ne tuntuivat vatsan päällä. Synnytyksestä kokonaisuudessaan jäi tosi positiivinen fiilis. Olin odottanut paljon pahempaa. Toisaalta synnytys kuulemma oli todella hyvin etenevä ja siinä mielessä "helppo", joten erittäin kiitollinen olen, että kaikki sujui näin hyvin. Mies oli ihanan rauhallinen ja kannustava koko ajan, niin kuin oli kuvitellutkin. Ja se on vielä sanottava, että kätilö oli aivan ihana ihminen! Sekin vaikutti varmasti paljon omaan kokonaisfiilikseen. Koin myös hyväksi sen, että kotona avautumisvaiheessa pysyin supistusten aikana koko ajan liikkeessä, keikuttelin pallon päällä tai kävelin. Vaikea tietysti sanoa, mikä mihinkäkin vaikuttaa, mutta uskon siitä olleen apua synnytyksen etenemisessä. Ajatuksissa oli ponnistaa jossakin pystymmässä asennossa, mutta lopulta olin ihan siinä perinteisessä "telkkarisynnytysasennossa" , koska en jaksanut nousta pystympään. Ihan hyvin meni näinkin. Ja loppujen lopuksi en ollut tehnyt fanaattisia synnytyssuunnitelmia, vaan menin sillä ajatuksella, että tilanteen mukaan, ja se oli hyvä. Samoin kipulääkkeiden suhteen olin erittäin avoimin mielin suuntaan jos toiseenkin. Tämän kokemuksen jälkeen kuitenkin sillä mielellä, että jos tulevaisuudessa lisää lapsia saadaan, niin ilman epiduraalia en synnytä! :D

Nyt 3 viikoa siis ollaan toisiimme tutustuttu ja aivan valtavan ihana pakettihan tuo on!!! Kokonaisuudessaan alku on sujunut oikein hyvin, ja Pikkumuru ei ole tähän mennessä turhia itkeskellyt. Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka olin monelta kuullut, että alku on aikamoista sirkusta niin silti yllätti se, millaista hullunmyllyä erityisesti ensimmäinen viikko todella oli! Huh huh! Sairaalassa oltiin su-ke ja itseltäni kyllä repesi viimeisenä sairaalayönä monestakin syystä täysin hermot koko paikkaan. Siellä sitten vessassa tuhersin oikein kunnon hormonimyrskyitkut ja podin ensimmäiset "huono äiti" fiilikset. Jälkeen päin naurattaa, silloin ei... ;) Taustalla saattoi myös pikkuisen vaikuttaa se, etten sairaalassa saanut juuri ollenkaan nukuttua ja tuossa vaiheessa vedin neljättä vuorokautta nukkumatta... Joten voitte kuvitella, että tuntui helpottavalta keskiviikkona päästä kotiin, vaikka siitä se vauva-arjen opettelu sitten vasta alkoikin...

Näistähän voisi kirjoitella vaikka kuinka, mutta ehkä en tästä tee enää tämän pitempää. Totean vain, että täysin uusi elämänvaihe on nyt alkanut. Alun kaoottisuudestaan huolimatta arki on lähtenyt jo jollakin tavalla rullaamaan, vaikka opetteluahan tämä on koko ajan.

Valtavan onnellisia ollaan ihanasta ja kauniista tytöstämme!!! Mielenkiintoista oppia päivä päivältä enemmän tuntemaan tätä pientä nyyttiä! :)