Mama's day...ajatuksia äitienpäivän jälkeen

Hieman myöhässä tänne kirjottelen äitienpäiväpohdintoja...mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Ensimmäinen äitienpäivä, ihmeellistä. Olla äiti, se on jotain, mistä olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Opiskelu-, urahaaveet ynnä muut, ne on olleet jotenkin toissijaisia. Mutta oma perhe, mies ja lapsi(a), on ollut suurin ja tärkein haaveeni. On ihmeellistä huomata, että yhtäkkiä elääkin täysin unelmaansa! Äitienpäivänä yritin henkisesti oikein nipistellä itseäni, että tajuanko ollenkaan, että tässä sylissä se oma lapsi nyt todella on!

Äiti ja tytär äitienpäivänä

Vajaa pari viikkoa sitten meillä saavutettiin pikkuruisen puolivuotisetappi. Itsellä siis puoli vuotta kokemusta äitiydestä...eipä vielä kovin huimasti :D Mutta on sekin jo jotain. Täytyy sanoa, että puoli vuotta vauvaperheen arkea on aikalailla vastannut kuvitelmia. Kuitenkin voin yhtyä siihen ajatukseen, että sitä muutosta, jonka lapsentulo tuo elämään, ei voi täysin ymmärtää ennen kuin oman lapsen saa. Näin siitäkin huolimatta, että olemme pyrkineet elämään sillä asenteella, että lapsenkin kanssa voi jatkaa normaalia elämää. No sanoisin, että voi ja ei voi, tai että voi, mutta aina ei jaksa :D

Tässä 3 päällimmäisenä mieleen tulevaa asiaa, joiden "todellisuutta" on ollut vaikea kuvitella:

Yöherätykset/-valvominen. Jep, kuuluu asiaan, ajattelin. Silti tuli yllätyksenä, miten raskaalta yöheräämiset ihan aluksi tuntuivat. Onneksi niihin aika nopeasti tottui. Lisäksi olemme kyllä olleet tässä kohtaa siinä mielessä onnekkaita, että Pikkumuru ei ole ihan alun jälkeen varsinaista yövalvontaa harrastanut. Syömisetkin hoitaa aina silmät kiinni, ja syömiskertoja per yö on koko ajan ollut aika kohtuullinen määrä. Alkuun nukkuminen oli kuitenkin todella levotonta, pieni huitoi joka suuntaan ja piti mitä ihmeellisempiä ääniä. Oma uni oli tästä syystä monesti aika horrosta :D

"Tissimaratoonit". Myönnetään...taisin kuvitella, että vauvat syövät kymmenisen minuuttia sanotaan parin-kolmen tunnin välein. Joopa joo... Kyllähän sitä tuli loppuraskaudesta lueskeltua netin keskustelupalstoilta näistä iltamaratooneista, mutta siinä vaiheessa kun vauveli oleskeli maitobaarissa noin iltayhdeksästä parhaimmillaan aamukolmeen 10 minuutin välein, iski todellisuus päin pläsiä. Hah. Tuli siinä sitten katottua muutamat sadat huonot reality-ohjelmat ja mietittyä, että kestääkö tätä ikuisesti! (Meiän vaavi oli syntyessään aika pikkuinen, eikä siksi meinannut jaksaa syödä. Päätti sitten kotiuduttuaan ottaa lähtötilanteen kunnolla kiinni...)

Sosiaalinen elämä. Sanotaanko vaikka, että muun muassa edellisestä johtuen iltamenot olivat hieman haasteellisia ;) No, eihän noita iltamaratooneja loppujen lopuksi kauaa kestänyt, mutta tällä hetkellä taas iltamenot ovat haasteellisempia Pikkumurun säännöllisen nukkumaanmenoajan takia. Meillä oli hieno visio, että emme halua lapsen saatuamme lukkiutua kotiin. Tavallaan olemme sitä toteuttaneetkin. Mutta kyllä sosiaalinen elämä väkisinkin kokee jonkinlaisia muutoksia ainakin kahdesta syystä. Toinen on se, että sosiaalista elämää harrastetaan paljon ilta-aikaan ja toinen se, että vauvan kanssa lähteminen ja liikkuminen on enemmän energiaa vievä projekti kuin mitä voisi kuvitella. "Vauva vaan kainaloon" on melko kaukana todellisuudesta... :D Lisäksi, itse ainakin olen, tai molemmat olemme, aika herkkiä kokemaan "syyllisyyttä" liian levottomista päivistä/illoista. Termi "lapsen ehdoilla" on kyllä tullut hyvin konkreettiseksi. No se ei kait ole ollenkaan huono asia.

Pikkumurun varpaat on ihan kopiot omistani. En ole koskaan tykännyt omista varpaistani, mutta nämä on mielestäni kauhean suloiset ;)

Tämä meni nyt tällaiseksi realismi-pohdinnaksi... Lopuksi täytyy kuitenkin todeta se klisee, että se, mitä ei myöskään täysin pysty kuvittelemaan on rakkaus omaan lapseen. Kun on laittanut pienen nukkumaan ja menee muutaman tunnin jälkeen itse perästä, niin tekisi mieli nostaa pikkuinen sieltä sängystä syliin, kun on jo niin ikävä! :D Pikkumurun ihanaa hampaatonta hymä ja nauravia silmiä voisi ihailla tuntikausia, ja sen loukkaantuneessa itkussakin on jotain niin kauheen söpöä! Meillä on aloitettu vierastaminen ja eroahdistus jo hyvissä ajoin, 3,5 kuukauden iässä. Ja vaikka se on ajoittain vähän raskasta, niin omalla tavallaan sekin on ainutlaatuista. Me, äiti ja isi, olemme tuolle pienelle maailman tärkeimmät ja ihanimmat ihmiset, piste :) Välillä mietin, että on ehkä liiankin mukavaa olla kotona, kun kai sitä täytyisi joskus tehdä jotain muutakin. Mutta toisaalta, nyt voi luvan kanssa nauttia tästä ajasta. Varsinkin kun ei vielä tarvitse yhtään huolehtia uhmaiästä, teinikapinasta tai muusta yhtä rattoisasta. Täytyy ottaa ilo irti tästä hetkestä, jolloin olemme Pikkumurun silmissä mielettömän upeita tyyppejä. 15 vuoden kuluttua kaikki voi olla toisin… ;)

Tässä vielä kuva äitienpäivän aamulta. Mies oli Pikkumurun kanssa järkännyt mulle juhla-aamiaisen! :)

Ja hei, tähän saa sitten ihan vapaasti kommentoida, oli lapsia tai ei! Olis mukava kuulla jos jollakulla on ajatuksia aiheen tiimoilta :)

P.S En tiedä miksi tekstikoko vaihtelee, pahoittelut siitä.